Saan levätä täällä. Mutta olen ahdistunut, koska tämä tosiaan on suljettu psykiatrinen osasto ja tunnen itseni nöyryytetyksi tämän kontrollin ja normaalia elämää rajoittavien sääntöjen vuoksi. Olen liian herkkä loukkaantumaan kaikesta. 
 
Alkupalaverissa osastonlääkäri totesi, että psykoterapiani jää tauolle osastohoitojakson ajaksi. Silloin totesin, että sitten niin, vaikka psykoterapia on neljä vuotta ollut ainoa asia, josta olen ollut aidosti kiinnostunut. Se on ollut raskasta ja vaikeaa, mutta tässä asiassa olen sitkeä ja tarkoitukseni on vielä alunperin suunniteltu viides vuosi. 
 
Psykoterapeutti oli kuitenkin asiasta ilmeisesti varsin eri mieltä ja hän keskusteli asiasta osastonlääkärin kanssa ja päädyttiinkin siihen, että voin jatkaa psykoterapiaa keskeytyksettä. 
 
Maanantaina sain mennä psykoterapiaan mieheni kyydillä, kun hänellä sattui olemaan aika sairaalaan samassa kaupungissa. Olin eilenkin lähdössä suunnitellun mukaisesti linja-autolla ja illalla hoitaja sanoi, että lääkäri haluaa keskustella kanssani aamulla ennen lähtöäni. Ajattelin, että hyvä, koska minulla ei ole ainakaan itselläni käsitystä minkäänlaisesta hoitosuunnitelmastani täällä. 
 
Keskustelu osastonlääkärin kanssa alkoi niin, että hän suurin piirtein totesi olevansa yllättynyt ellei peräti järkyttynyt, koska olin jokunen päivä aikaisemmin kertonut jollekin hoitajalle, että en tunne halua toipua masennuksestani. Näin on ollut koko ajan lukuun ottamatta viime kesää ja syy on se, että tunnen itseni täysin toivottomaksi tapaukseksi ja minussa ei mikään muutu niin, että mikään muukaan elämässäni muuttuisi. Vastasin myös, että en ole asiaa missään vaiheessa salannut, mutta kuitenkin ollut hoitomyönteinen ja sitoutunut erityisesti psykoterapiaan, jonka uskon olevan ainoa mahdollisuuteni tulevaisuuteen. 
 
Sitten hän totesi, että sen sijaan, että lähtisin nyt psykoterapiaan jäisinkin osastolle ja käsittelemme sen, miksi en halua toipua masennuksestani. Sanoin, että asia on vaikea ja olemme sitä aika paljon käsitelleet psykoterapiassani. Kritisoin myös sitä, ei ole minun vikani, että asiaa pitäisi käsitellä juuri samana päivänä kuin minulla on sovittu käynti psykoterapiassa Olen ollut täällä yli viikon ja koko ajan vapaana keskusteluun. Sen sijaan tiedän kyllä, miten kiireisiä lääkärit täällä ovat. 
 
Murruin keskustelussa, jota ei ainakaan helpottanut se, että lääkäri keskeytti puheeni ja sanoi, että puhun paljon ja etten anna hänen puhua. Omasta mielestäni lääkäri oli hyvin kiireinen ja hermostunut ja puhui itse todella paljon eikä juuri oikeasti ollut kiinnostunut minun sanomisistani. Keskustelu on lyhyt ja melkein hillittömästi itkien lähdin pois paikalta. 
 
Silloin sattui olemaan puhelimen käyttöoikeustunti ja soitin tunnekuohussa hoitavalle lääkärilleni, joka on osaston ylilääkäri. Hän rahoitteli minua. Hetken kuluttua hoitaja tuli sanomaan, että voin mennä psykoterapiaan kuten on sovittu. Sanoin, että ottaa kyllä koville, koska olen huono kestämään kielteistä vuorovaikutusta. Ennen lähtöäni pyysin anteeksi huonoa käytöstäni hoitajalta ja osastonlääkäriltä. 
 
Psykoterapiamatka sujui hyvin. Illalla myöhään hoitava lääkärini tuli vielä kesken lomaansa tapaamaan minua. Minulle tehtiin lääkemuutoksia nukahtamislääkkeiden suhteen, mutta ilmeisesti turhaan. Nukuin pari tuntia ja torkuin huonosti toiset. Nyt olen täysin virkeä. Henkisesti ole ihan loppu, mutten pysty nukkumaan. 
 
Jäin osastolle viikonlopuksi. Asiasta ei keskustelu vaan osastonlääkäri ilmoitti näin, koska nyt psykoterapiani vuoksi kaikki asiani siirtyvät eteenpäin. Kuvittelen, että tässä oli ainakin vähän rangaistuksen makua, koska varmaankin on ilmiselvää, että minun on levontarpeestani huolimatta hyvin kiusallista olla tällä osastolla. 
 
Suhtaudun täällä oloon ristiriitaisesti. Olin aavistellut sisälläni piilleen masennuksen syvyyden ja uupumuksen, mutta kotona pidättelin oireita. Mieheni on ilmoittanut, että aikaisemmin koki oikeudekseen hylätä minut, koska olin masentunut. Pelkään edelleen yli kaiken hylätyksi tulemista. Olen niin väsynyt enkä jaksa mitään, mutta tunnen syvää syyllisyyttä, että en ole kotona paikalla ja tekemässä jotakin hyödyllistä. 
 
En edelleenkään ole selvillä, mitä haluan. Haluanko jatkaa mieheni kanssa vai eron. Oikeastaan en halua kumpaakaan, mutta valittava olisi, koska näin junnaan paikallani. Koen kummankin vaihtoehdon huonona. Moni muukin asia elämässäni on sekaisin, huonosti tai kesken. Minulla on ajoittain voimakkaita itsetuhoajatuksia, koska olen epäonnistunut jokaisella elämän alueella.